TAIDE
Ming Smith
words by Faith Cummings
photos by Ackime Snow
While she's gone on to influence photography and the art world at large with her indelible vision that continues to shape how we all see the world around us, Ming Smith's first and still enduring love will always be dance. But from the beginning, that romance was riddled with complexity— making Smith aware of what her Blackness meant to others as a young girl. Her innocent watching of the "tippy-toe girls" and asking to join them in class was quickly confronted with her unvirtuous exclusion by one of the studio's teachers and Smith's subsequent sadness. But she would run up against dance again decades later, paljon kutsuvamman ja kannustavamman kohtaamisen kanssa, joka pian opettaisi hänelle Katherine Dunhamin ja monien muiden mustien koreografien tavat, jotka olivat hänen itse tekemänsä diasporan viljelytyön jatke..
Kauan ennen kuin hänestä tuli ensimmäinen musta nainen valokuvaaja MoMA:n kokoelmassa, Smith oli lapsi, joka oli lainannut äitinsä Kodak Brownien, ottaa kuvia päiväkodin luokkatoveristaan - ihastui kuvien luomiseen melkein välittömästi. Tämä ihailu jatkui Howardin yliopiston aikana, jossa hän suoritti valinnaisen valokuvauskurssin, ja hänen mallipäiviensä aikana, kun hän alkoi pohtia valokuvaamista taidemuotona samalla kun globaali taideteollisuus kävi samaa keskustelua.
Hän löysi kotinsa taiteilijana Kamoinge Workshopista: vuonna syntyi vaikutusvaltainen mustien valokuvaajien kollektiivi New Yorkissa 1963, Smith liittyi ryhmään 70-luvulla haluttuaan omaa tilaa samanaikaisissa Black Arts and Civil Rights -liikkeissä, jotka tapahtuivat tuolloin. "Kollektiivi oli aktiivinen yrittäessään viedä ihmisiä eteenpäin tuona erityisenä aikana," hän sanoo. "Roy DeCarava aloitti työpajan saadakseen jonkin verran itsemääräämisoikeutta ja sanoa niin mustien ihmisten kuvista, jotka olivat valtavirran puolella.. Monta kertaa, Mediassa oli negatiivisia stereotypioita, joten halusimme tuottaa kuvia, jotka tulivat omasta yhteisöstämme ja omasta näkökulmastamme."
Ja tuotantoa hän teki vuosia ennen kuin MoMA tuli paikalle 1979. "Se, että olin ensimmäinen musta nainen valokuvaaja museossa, antoi minulle vahvistuksen, mutta kuvailin sitä aina niin kuin olisin saanut Oscar-palkinnon, mutta kukaan ei tiennyt siitä," hän sanoo. Vain harvat tiesivät hänen saavutuksestaan tuolloin, ja oli ilmeistä, että hänen jälkeensä monille luomansa tilan luominen oli haastavaa ja yksinäistä tuolloin.. "Valokuvausalalle ei ollut mahdollisuutta päästä mukaan, koska se ei silloin ollut bisnestä," hän paljastaa. "Ainoat valokuvaajat tuolloin olivat muodin ja mainonnan parissa, eikä kukaan heistä, jotka olivat mustia, pystynyt pitämään studioansa." So Smith likens her career to that of a mixed media artist or painter—Faith Ringgold is one of the names that easily come to her mind because of her protests against art institutions to have Black artists showcased in their collections.
But as much as breaking ground and defying the odds are integral to Smith's journey, so are genuine moments of joy in capturing tender moments with some of the world's most iconic artists. When ruminating on her favorite photos, she instantly brings to mind shooting the great American sculptor and graphic artist Elizabeth Catlett and the "Godmother of African American Art" Dr. Samella S. Lewis. The two visionaries were also close friends, and Lewis wrote a book on Catlett's work in 1984—about twenty years into Catlett's exile from the U.S. in Mexico. "I was really new when we first met, but when I was in Los Angeles, and they were in their later years, I took photos of them together and it was a beautiful moment," she recalls. The inimitable Gordon Parks was also a dear friend of Smith's, and she spoke fondly of the photo hanging on her wall now that she had taken of his last Christmas. "Every New Year's Day, one of my best friends and I would go to my lawyer's house and Gordon Parks's home was right around the corner, so we'd walk over," she reminisces. "I remember Gordon would still have his Christmas tree up on New Year's Day."
Smith ultimately wants to leave a legacy of hope to young Black photographers and a pathway of sorts for what's possible in their careers. Häntä rohkaisee kaikki näkemys, jonka pyrkivät ja työskentelevät taiteilijat voivat saada keskusteluista ja haastatteluista, ja hän on innoissaan siitä, että niin monet nuoret ovat kiinnostuneita valokuvauksesta – riittää mennäkseen valokuvauskouluun, jota ei ollut hänen syntymäaikanaan..
Nykyisyydessä, Smith vangitsee edelleen maailmaa ympärillään, kauneudellaan ja monimutkaisuudellaan. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä, Projektit: Ming Smith, on esillä MoMAssa toukokuun loppuun asti, ja hän on edelleen täyttävässä ja rakastavassa suhteessa tanssiin, liikkuu Sabar- ja afrokuubalaistanssitunneilla niin usein kuin mahdollista. Mitä hänen tulevaisuutensa tuo tullessaan, on täysin hänestä kiinni; olemme vain innoissamme voidessamme olla mukana kyydissä.